Kyllä sitä itsetuntoakin ilmeisesti on jäljellä. Sinnikkäästi jaksoin taas ottaa luentomonisteet ja kirjat esille ja luin ahkerasti jonkun aikaa.

Vaikken kyllä elättelekään mitään toiveita torstain tentin läpipääsystä. Oli tarkoitus lukea hulluna koko viikonloppu mutta niin siitä viikonlopusta on puoli tuntia jäljellä (pr**...) ja minä ihan kamalasti aikataulusta jäljessä. Mutta ei se mitään. Ei se mitään. Näitä neljää/kolmea sanaa hoen päässäni ja uskomatonta kyllä, välillä se helpottaa.

Tosin tuntuu että tässä Opiskelukaupungissa on nyt tällä hetkellä vähän sellainen karma, etten tiedä miten jaksan tämän viikon. Tänään kun nousin junasta, joka oli pari minuuttia myöhässä (vielä joskus keksin v*ttumaisen "ylistysoodin" Valtion Rautateille), juoksin niin kauan kun jaksoin ja myöhästyin bussista, aloin itkeä. No en nyt ihan valtoimenaan, purin hampaat yhteen, mutta kylläpä muuten ketutti! Ajattelin jo että kävelen kotiin, ja lähdin liikkelle, mutta sitten tajusin, että matkan varrellahan on kauppa, joka on auki. Sain huomiseksi aamupalaa, eikä tarvitse keittää puuroa. Tämä piristi yllättävän paljon. Ja tulin sitten sen puoli matkaa kotiin seuraavalla bussilla.

Kurkunpää-asiat odottaa vielä, ei kuitenkaan voi ihan kamalan myöhään valvoa.