Kesällä kun kerroin kummitädilleni (joka itse toimii terveydenhuollon alalla ja hänen miehensä on lääkäri) päässeeni lääkikseen, hän katsoi minua hetken ja totesi, että "pitäisiköhän tässä nyt sitten onnitella vai..." Ainoa ihminen, joka reagoi niin. Kaikkien muiden suusta kuului kehuja ja onnitteluja. Ja kummitätini kommentti jäi mieleen parhaiten, ei siksi, että se olisi ollut huono kommentti, vaan koska tiesin hänen olevan Äitini lisäksi (Äiti ei siis ole lääkäri) ainoa tässä lähipiirissä, joka todella tietää mitä kritisoi. Tiedän kummitätini olevan ylpeä minusta, mutta tiedän myös, että hän ehkä olisi suonut minulle jonkin muun ammatin.

On helppo sanoa, että minusta ei tule työnarkomaania. Minä en sorra perhettäni työn varjolla. Ja kuitenkin minä menestyn työssäni, jaksan pysytellä ajan tasalla tärkeimpien asioiden suhteen. Ja ennen kaikkea minä olen mukava potilailleni, tietyissä rajoissa tietysti. En rupea lässyttämään ihmiselle, joka kirkuu minulle naama punaisena.

Helppohan se on sanoa. ;) Ehkä jokin muu kuin lääkärin ammatti olisi tällaiselle lähesperfektionistille paljon parempi, mutta tätä minä nyt haluan. Enkä kadu, ainakaan vielä.