Kävin olemassa yhden päivän Opiskelukaupungissa, nyt kun T vielä oli siellä (tai on edelleen, mutta luulin hänen lähtevän eilen, joten olin ehtinyt jo ostaa junalipun eilisen viimeiseen junaan). Lähdin maanantai-iltana, tiesin jo että joudun odottamaan bussia puoli tuntia Opiskelukaupungin keskustassa, joten katselin kävelymatkalla rautatieasemalta keskustaan näyteikkunoita. Löysin itselleni erään kenkäkaupan näyteikkunasta kengät, joita olen etsinyt jo pitkään, MUTTA - ne eivät ole oikean väriset ja kaiken lisäksi ne maksavat paljon. Hyvä puoli tässä sitten on se, että nyt vihdoin tiedän, mitä alan etsimään. Kaksi, kolmekin kuukautta olen kierrellyt silloin tällöin kenkäkauppoja vailla minkäänlaista hajua siitä, minkälaiset kengät haluaisin. Ainoat kriteerit ovat olleet lyhyet varret ja talvikengät (pitkävartisia talvikenkiä minulla on jo kahdet).

Joululahjaksi sain J:lta jääkaappimagneetin, jossa lukee: "Ystäviä ja kenkiä ei ole koskaan liikaa" Hmm... ai miten niin?

Diagnosoin itseni viime viikolla shoppailuholistiksi. (= kyseenalainen kunnia) Pahalla tuulella kiertelin viikko sitten torstaina kauppoja, oli liikaa ihmisiä ja joulun suklaat vielä vatsassa tai lähinnä sen ympärillä ei tehnyt mieli mennä sovituskoppeihinkaan eli kiersin vaatekaupat kaukaa. Tulin vielä huonommalle tuulelle ja siitä keksinkin tämän käsitteen shoppailuholisti ja sen, että se liittyy jotenkin minuun. Tulen nimittäin aina huonolle tuulelle jos tarkoituksenani on ostaa jotain enkä löydäkään mitään. Masennusta taas lievitän usein shoppailemalla. Onneksi olen (ainakin vielä) sen verran pihi, ettei tarvitse ruoasta tinkiä (ainakaan kamalasti). Mutta aina silloin tällöin huutaa kaupan hyllyltä jokin kenkäpari tai hame tai paita tai mikä ikinä, että "osta minut!" enkä saa rauhaa ennen kuin kyseinen vaate tms. on minun kanssani matkalla hyvään kotiin.

Tämä on yksi syy, miksen halua asua keskustassa. ;) Tai miksen kiertele kauppoja muuten kuin pakosta, jos ei ole rahaa.