On vaikea olla kirjoittamatta yksityiskohtaisesti, tai edes vähän vähemmän yksityiskohtaisesti D-kurssista. Se pyörii mielessä koko ajan. Tällä kertaa sentään olen suurimmaksi osaksi säästynyt unilta. Viikonloppuna käydessäni yöllä vessassa olin varma, että vessassa roikkuu hirtetty ruumis. Kuulostaa pelottavalta, mutta lähinnä unenpöpperössä olin vain menossa toteamaan tätä asiaa.

Hän ehdotti, että seisomme kaikki ringissä vainajan ympärillä, hämärässä valaistuksessa. Jokaisella on kynttilä kädessä ja kaikki lukevat hiljaa jotain loitsua yhden tehdessä toimenpiteitä. Emme suinkaan tee näin. Dissektiosalissa on kirkas valaistus, melkein kuin leikkaussalissa. Välillä tunnelma saattaa käydä jopa hilpeäksi. Emme silti pilaile vainajien kustannuksella. On ollut mielenkiintoista huomata, että jokainen kunnoittaa vainajia.

Itse olen oppinut, etten sittenkään pelkää kuolleita. Minusta ei silti tulisi patologia; sen verran olen katsonut kauhuelokuvia, etten haluaisi jäädä kuolleen ihmisen kanssa yksin. Aluksi en uskaltanut mennä vainajan kasvojen lähelle, sillä olin varma, että hän räväyttää silmänsä auki. Sittemmin sain itseni uskomaan, ettei niin voi käydä.

Oli myös mielenkiintoista nähdä ensimmäisenä päivänä, miten erilailla ihmiset suhtautuvat pelottaviin asioihin. Yhtä alkaa heikottaa (kukaan ei kai kuitenkaan pyörtynyt), toinen itkee, kolmas oksentaa. Joku taas heittää kaiken vitsiksi. Tuskin oli ketään, jota ei olisi jännittänyt yhtään. Minä näin kuolleen ensimmäisen kerran. On hyvä, että se tapahtui näin tutussa ympäristössä, näin suuressa ihmismäärässä, näin valmistellusti. Lääkärinä tulen näkemään varmasti kuolleita ihmisiä jatkossakin.